Kotini kertoo minusta ihmisenä paljon. Olen kotoisin Itä-Suomesta – ehkä siksi esimerkiksi pärekorit ja pahkakalusteet ovat löytäneet meiltä paikkansa. Imatran lisäksi kotonamme näkyy myös rakkauteni Italiaan: keramiikkaa ja kiveä on hyödynnetty runsaasti. Matkoilta tuon aina jotain mukanani: vilttejä, kippoja, koreja ja sen sellaista koti-asessoria. On mahtavaa liittää ihania muistoja kauniisiin ja käytännöllisiin esineisiin.

Työhuoneen myötä myös hankitulle taiteelle on taas enemmän seinäpintaa. Työhuone on myös avannut uuden maailman, tilan, joka on ikioma. Saan täysin itsenäisesti päättää mitä siellä on ja mitä ei ole. Omassa, omalta tuntuvassa tilassa ei tarvitse tehdä kompromisseja. ”Naisella pitää olla omaa rahaa ja oma huone, jos hän aikoo kirjoittaa”, lausui Virginia Woolf aikoinaan ja allekirjoitan sen täysin. Edellytys omasta tilasta pätee myös kaikkeen muuhun (luovaan) työhön. Kaikella ei tarvitse olla funktiota – omannäköinen tila innostaa, inspiroi ja tarjoaa turvapaikan ohella myös rauhaa.

Haluan, että makuuhuone on rentoutumista varten eikä pyhitetty etäpalaveriputkelle. Jos tuon työpisteen makuuhuoneeseen, lepokin alkaa äkkiä tuntua velvollisuudelta. Haluan, että ruokapöydällä on kukkamaljakko tietokoneen ja muistivihkojen sijaan. En jaksaisi sitä, että työ on aina läsnä kotona. Haluan, että voin pötkötellä sohvalla kirjan kanssa läppärin sijaan. Koti on olennainen osa arkea – kun työpäivät ovat hektisiä, on erityisen tärkeää, että kotona on tilaa pysähtyä ja nauttia. 

Työhuoneesta halusin luoda itseni näköisen, ikioman maailman, jossa minulla on tilaa itselleni ja ajatuksilleni. Halusin, että se on kaunis ja itseni näköinen, kodikas ja viihtyisä, kuitenkin otollinen myös keskittymiselle. Ja tietenkin värikäs. Sisustusprosessi on vielä kesken, mutta matkalla ollaan. Tarvitseeko perille edes päästä?