Omannäköistä elämää

Omannäköistä elämää

“Vietin onnellisen lapsuuden Etelä-Pohjanmaalla, Jurvan kylässä. Huonekaluyrittäjyys oli meidän perheessämme elämäntapa, ja tuntui, että joka toisessa talossa tehtiin jonkinnäköisiä kalusteita. Minulle oli arkipäivää sotkea koulun jälkeen polkupyörällä leikkimään kavereiden kanssa Hakolan tehtaalle, vaaleanpunaista vanua tursuavaan varastoon.

Olen aina tuntenut kapinahengen sisälläni ja pyrkinyt sen ajamana tekemään asioita eri tavalla kuin muut. Murrosiän kapinassa vanhempani saivat kuulla, että aion ryhtyä taiteilijaksi tai lähteä mainosalalle. Tuo tavoite vaati mielestäni Tampereen ilmaisutaidon lukioon lähtöä. Vanhempieni vastustuksesta huolimatta päättäväisyyteni vei minut uuteen kaupunkiin, ja muutin omilleni 15-vuotiaana. Samalla oli opittava pärjäämään, vaikka pelkokin oli opiskelija-asunnossani tuttu vieras.”

Omannäköistä elämää

“Vietin onnellisen lapsuuden Etelä-Pohjanmaalla, Jurvan kylässä. Huonekaluyrittäjyys oli meidän perheessämme elämäntapa, ja tuntui, että joka toisessa talossa tehtiin jonkinnäköisiä kalusteita. Minulle oli arkipäivää sotkea koulun jälkeen polkupyörällä leikkimään kavereiden kanssa Hakolan tehtaalle, vaaleanpunaista vanua tursuavaan varastoon.

Olen aina tuntenut kapinahengen sisälläni ja pyrkinyt sen ajamana tekemään asioita eri tavalla kuin muut. Murrosiän kapinassa vanhempani saivat kuulla, että aion ryhtyä taiteilijaksi tai lähteä mainosalalle. Tuo tavoite vaati mielestäni Tampereen ilmaisutaidon lukioon lähtöä. Vanhempieni vastustuksesta huolimatta päättäväisyyteni vei minut uuteen kaupunkiin, ja muutin omilleni 15-vuotiaana. Samalla oli opittava pärjäämään, vaikka pelkokin oli opiskelija-asunnossani tuttu vieras.”

Omannäköistä elämää

Vaaleanpunainen kapina

”Viikonlopuiksi tarvitsin bilerahaa, joten maailma opetti myös työntekemisen tavoille. Lähes vuoden tein töitä puhelinmyyjänä, joka oli ujolle pohjalaistytölle aikamoinen uskaltamisen korkeakoulu. Alun järkytyksen jälkeen sain huomata pärjääväni – voitin jopa viikon myyjä -kilpailun useaan otteeseen. Palkintona oli perjantaina jaettu koskenkorvapullo, joka on kannustimena toki kyseenalainen. Puhelinmyynnin lisäksi tein töitä siivoojana ja marketin kassalla. Jokainen työpaikkani on koulinut minua hyvällä tavalla omaksi itsekseni ja olen viivakoodien etsimisen sekä luuttuamisen tunneistanikin äärimmäisen kiitollinen.”

 

 

Vaaleanpunainen kapina

”Viikonlopuiksi tarvitsin bilerahaa, joten maailma opetti myös työntekemisen tavoille. Lähes vuoden tein töitä puhelinmyyjänä, joka oli ujolle pohjalaistytölle aikamoinen uskaltamisen korkeakoulu. Alun järkytyksen jälkeen sain huomata pärjääväni – voitin jopa viikon myyjä -kilpailun useaan otteeseen. Palkintona oli perjantaina jaettu koskenkorvapullo, joka on kannustimena toki kyseenalainen. Puhelinmyynnin lisäksi tein töitä siivoojana ja marketin kassalla. Jokainen työpaikkani on koulinut minua hyvällä tavalla omaksi itsekseni ja olen viivakoodien etsimisen sekä luuttuamisen tunneistanikin äärimmäisen kiitollinen.”

”Lukioaikainen kuvaamataidon opettajani Soile Heikura oli vakuuttunut kyvyistäni. Muistan hänen sanoneen minusta tulevan vielä jotakin suurta. Se tuntui hyvältä. Hän kehotti minua hakemaan sisustusarkkitehtuuri-linjan sijaan tekstiilitaiteen linjalle Taideteolliseen korkeakouluun. Jääräpäisyyteni ajamana pyrin silti uudelleen ja uudelleen opiskelemaan sisustusarkkitehtuuria, tuloksetta. Ymmärsin lopulta olevani aivan liian suurpiirteinen arkkitehdiksi. Soilen neuvoa noudatettuani ovet Taideteolliseen korkeakouluun aukesivat melko vaivatta. Päästyäni työskentelemään värien, materiaalien, konseptien ja mallistojen parissa, olin elementissäni. Nopeasti ymmärsin myös, etten ole tuotesuunnittelija, vaan minä katson maailmaa siitä suunnasta, jossa pohditaan, miten tuote myydään ja markkinoidaan. Muistan opettajien olleen ihmeissään, kun kurssin loppukritiikissä esittelin pelkän tuotteen sijaan valmiin konseptin; malliston, jolla oli nimi, tarina, kohderyhmä ja jopa tunnelmaa kuvaava musiikki. Kun omat vahvuuteni alkoivat valkenemaan minulle, rohmusin kaiken mahdollisen opin, mitä kykenin aiheeseen liittyen saamaan. Löysin itseni toisinaan jopa Kauppakorkeakoulun luentosaleista markkinoinnin oppien ääreltä.”

”Lukioaikainen kuvaamataidon opettajani Soile Heikura oli vakuuttunut kyvyistäni. Muistan hänen sanoneen minusta tulevan vielä jotakin suurta. Se tuntui hyvältä. Hän kehotti minua hakemaan sisustusarkkitehtuuri-linjan sijaan tekstiilitaiteen linjalle Taideteolliseen korkeakouluun. Jääräpäisyyteni ajamana pyrin silti uudelleen ja uudelleen opiskelemaan sisustusarkkitehtuuria, tuloksetta. Ymmärsin lopulta olevani aivan liian suurpiirteinen arkkitehdiksi. Soilen neuvoa noudatettuani ovet Taideteolliseen korkeakouluun aukesivat melko vaivatta. Päästyäni työskentelemään värien, materiaalien, konseptien ja mallistojen parissa, olin elementissäni. Nopeasti ymmärsin myös, etten ole tuotesuunnittelija, vaan minä katson maailmaa siitä suunnasta, jossa pohditaan, miten tuote myydään ja markkinoidaan. Muistan opettajien olleen ihmeissään, kun kurssin loppukritiikissä esittelin pelkän tuotteen sijaan valmiin konseptin; malliston, jolla oli nimi, tarina, kohderyhmä ja jopa tunnelmaa kuvaava musiikki. Kun omat vahvuuteni alkoivat valkenemaan minulle, rohmusin kaiken mahdollisen opin, mitä kykenin aiheeseen liittyen saamaan. Löysin itseni toisinaan jopa Kauppakorkeakoulun luentosaleista markkinoinnin oppien ääreltä.”

”Vietin onnellisen lapsuuden Etelä-Pohjanmaalla, Jurvan kylässä. Huonekaluyrittäjyys oli meidän perheessämme elämäntapa, ja tuntui, että joka toisessa talossa tehtiin jonkinnäköisiä kalusteita. Minulle oli arkipäivää sotkea koulun jälkeen polkupyörällä leikkimään kavereiden kanssa Hakolan tehtaalle, vaaleanpunaista vanua tursuavaan varastoon.

Olen aina tuntenut kapinahengen sisälläni ja pyrkinyt sen ajamana tekemään asioita eri tavalla kuin muut. Murrosiän kapinassa vanhempani saivat kuulla, että aion ryhtyä taiteilijaksi tai lähteä mainosalalle. Tuo tavoite vaati mielestäni Tampereen ilmaisutaidon lukioon lähtöä. Vanhempieni vastustuksesta huolimatta päättäväisyyteni vei minut uuteen kaupunkiin, ja muutin omilleni 15-vuotiaana. Samalla oli opittava pärjäämään, vaikka pelkokin oli opiskelija-asunnossani tuttu vieras.

Viikonlopuiksi tarvitsin bilerahaa, joten maailma opetti myös työntekemisen tavoille. Lähes vuoden tein töitä puhelinmyyjänä, joka oli ujolle pohjalaistytölle aikamoinen uskaltamisen korkeakoulu. Alun järkytyksen jälkeen sain huomata pärjääväni – voitin jopa viikon myyjä -kilpailun useaan otteeseen. Palkintona oli perjantaina jaettu koskenkorvapullo, joka on kannustimena toki kyseenalainen. Puhelinmyynnin lisäksi tein töitä siivoojana ja marketin kassalla. Jokainen työpaikkani on koulinut minua hyvällä tavalla omaksi itsekseni ja olen viivakoodien etsimisen sekä luuttuamisen tunneistanikin äärimmäisen kiitollinen.”

Vaaleanpunainen kapina

”Lukioaikainen kuvaamataidon opettajani Soile Heikura oli vakuuttunut kyvyistäni. Muistan hänen sanoneen minusta tulevan vielä jotakin suurta. Se tuntui hyvältä. Hän kehotti minua hakemaan sisustusarkkitehtuuri-linjan sijaan tekstiilitaiteen linjalle Taideteolliseen korkeakouluun. Jääräpäisyyteni ajamana pyrin silti uudelleen ja uudelleen opiskelemaan sisustusarkkitehtuuria, tuloksetta. Ymmärsin lopulta olevani aivan liian suurpiirteinen arkkitehdiksi. Soilen neuvoa noudatettuani ovet Taideteolliseen korkeakouluun aukesivat melko vaivatta. Päästyäni työskentelemään värien, materiaalien, konseptien ja mallistojen parissa, olin elementissäni. Nopeasti ymmärsin myös, etten ole tuotesuunnittelija, vaan minä katson maailmaa siitä suunnasta, jossa pohditaan, miten tuote myydään ja markkinoidaan. Muistan opettajien olleen ihmeissään, kun kurssin loppukritiikissä esittelin pelkän tuotteen sijaan valmiin konseptin; malliston, jolla oli nimi, tarina, kohderyhmä ja jopa tunnelmaa kuvaava musiikki. Kun omat vahvuuteni alkoivat valkenemaan minulle, rohmusin kaiken mahdollisen opin, mitä kykenin aiheeseen liittyen saamaan. Löysin itseni toisinaan jopa Kauppakorkeakoulun luentosaleista markkinoinnin oppien ääreltä.”

Vaaleanpunainen kapina
Vaaleanpunainen kapina

”Yksi kantavia arvojani ja tapoja tehdä työtä on se, että pyrin tekemään rohkeasti omannäköistä jälkeä ja myös kunnioittamaan kaikkea tekemääni antamalla täyden itseni ja paloni tekemääni mukaan. Olen puolivillaista ja varovaista elämää vastaan, ja se näkyy toimissani ihan kaikessa. Elämän edetessä olen löytänyt yhä syvemmin oman rohkeuteni ja ääneni – uskallan jälleen laittaa asteen enemmän sieluani peliin. Jos ensimmäinen kapinani vei minut vanuvarastojen uumenista Tampereelle ja siitä eteenpäin Helsinkiin, sekä Hakolan luovan toimitusjohtajan saappaisiin, sopii kysyä, mitä seuraavaksi. Niin, varmasti ainakin palavan roihun ajamaa, rohkeaa, omannäköistä ja häpeilemättömän vaaleanpunaista elämää – ja vähintäänkin hieman kapinallista sellaista.”

— Annaleena Hakola

Vaaleanpunainen kapina

”Yksi kantavia arvojani ja tapoja tehdä työtä on se, että pyrin tekemään rohkeasti omannäköistä jälkeä ja myös kunnioittamaan kaikkea tekemääni antamalla täyden itseni ja paloni tekemääni mukaan. Olen puolivillaista ja varovaista elämää vastaan, ja se näkyy toimissani ihan kaikessa. Elämän edetessä olen löytänyt yhä syvemmin oman rohkeuteni ja ääneni – uskallan jälleen laittaa asteen enemmän sieluani peliin.”

 

Kuvat: Emma Sarpaniemi

”Olen puolivillaista ja varovaista elämää vastaan, ja se näkyy toimissani ihan kaikessa. Elämän edetessä olen löytänyt yhä syvemmin oman rohkeuteni ja ääneni – uskallan jälleen laittaa asteen enemmän sieluani peliin. Jos ensimmäinen kapinani vei minut vanuvarastojen uumenista Tampereelle ja siitä eteenpäin Helsinkiin, sekä Hakolan luovan toimitusjohtajan saappaisiin, sopii kysyä, mitä seuraavaksi. Niin, varmasti ainakin palavan roihun ajamaa, rohkeaa, omannäköistä ja häpeilemättömän vaaleanpunaista elämää – ja vähintäänkin hieman kapinallista sellaista.”

— Annaleena Hakola

Kuvat: Emma Sarpaniemi

”Yksi kantavia arvojani ja tapoja tehdä työtä on se, että pyrin tekemään rohkeasti omannäköistä jälkeä ja myös kunnioittamaan kaikkea tekemääni antamalla täyden itseni ja paloni tekemääni mukaan. Olen puolivillaista ja varovaista elämää vastaan, ja se näkyy toimissani ihan kaikessa. Elämän edetessä olen löytänyt yhä syvemmin oman rohkeuteni ja ääneni – uskallan jälleen laittaa asteen enemmän sieluani peliin. Jos ensimmäinen kapinani vei minut vanuvarastojen uumenista Tampereelle ja siitä eteenpäin Helsinkiin, sekä Hakolan luovan toimitusjohtajan saappaisiin, sopii kysyä, mitä seuraavaksi. Niin, varmasti ainakin palavan roihun ajamaa, rohkeaa, omannäköistä ja häpeilemättömän vaaleanpunaista elämää – ja vähintäänkin hieman kapinallista sellaista.”

— Annaleena Hakola

Kuvat: Emma Sarpaniemi