Ilman rohkeutta ei kuitenkaan voi olla menestystä. Jälkimmäiseen vaaditaan asioiden tekemistä poikkeuksellisesti, sillä tavalla kuin kukaan ei ole ennen tehnyt. Oli kyse sitten omaan asiaan uskomisesta tai idean pitchaamisesta joukolle sijoittajia, omien pelkojen voittaminen palkitaan. Jos pelkää erottua massasta, niin vaarana on sulautua joukon jatkeeksi – ja se vasta pelottavaa onkin, jos minulta kysytään.

Nykymaailmassa ulkoiset seikat ratkaisevat, vaikka rohkeus kumpuaa syvemmältä. Keittiön oranssi taso ei ole rohkeutta – rohkeutta on omistautua täysillä raksaprojektille varoitteluista huolimatta ja velvollisuuksista välittämättä. Hiusten värjäämättä jättäminen ei ole sekään rohkeutta, vaan tärkeämpiä ovat ajatukset, jotka hiusjuurien alla aivosoluissa kytevät. Olisipa upea sellainen maailma, jossa rohkeudesta kiitellään heitä, jotka asettuvat puolustamaan heikompia, paneutuvat ongelmanratkaisuun tai päättävät kääntää maailman ylösalaisin senkin uhalla, että omaa visiota joutuu perustelemaan liian monta kertaa.

Itselläni menestys ja rohkeus ovat olleet toisiaan ruokkivia ilmiötä, muna ja kana. Kun lapsuuden vilpittömällä uteliaisuudella keräsin omassa kaveriporukassani kehtaajan maineen, niin oli helpompaa asettua ehdolle luottamustehtäviin, hakea vähän liian vaativiin työtehtäviin ja pyytää palkankorotusta. Menestyneenä ja tunnettuna ihmisenä rohkeus ottaa kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin lisääntyy, koska takaraivossa kolkuttelee varmuus, että minua kuunnellaan, minun sanallani on väliä. Ei ole minulta pois käyttää menestyksen suomaa valtaa hyvän edistämiseen, päinvastoin. Harvaan asiaan uskon yhtä vakaasti kuin karman lakiin ja varsinkin Suomen kokoisessa maassa hyvät teot muistetaan.