Journal
Hakola Journal: Julia Thuren
Julia Thuren:
Juuri oikeassa paikassa
Mielestäni jokaisen kannattaa välillä kysyä itseltään: Missä olisin kaikkein mieluiten juuri nyt? Minulle vastaus on selvä. Meidän huvilalla, Turun saaristossa Kakskerrassa. Radiosta soisi Ylen ykkönen, istuisin tummanvihreällä nojatuolilla, katselisin järvelle ja lapset puuhaisivat omiaan. Kädessä minulla olisi kuppi kahvia tai lasi valkkaria.
Kun tietää, millaiset hetket elämässä ovat itseisarvoisia, osaa asettaa ne prioriteettilistansa kärkeen myös silloin, kun muitakin vaihtoehtoja olisi.
Puhun rahasta ja ajasta.
Olimme puolisoni kanssa viettäneet sukumme ränsistyvällä huvilalla kesiä muutamia vuosia. Tikkuisella terassilla ei voinut kävellä paljain jaloin, vesi ei enää tullut sisälle uusien harmaavesimääräysten vuoksi, huvilan paksut lattiaparrut olivat mustuneet kosteudesta. Pappani vuonna 1976 rakennuttama hirsihuvila kaipasi täydellistä remonttia tai purkamista.
Äitini ehdotti: saatte sen ennakkoperinnöksi, jos kunnostatte sen. Aloimme laskeskella budjettia, olisiko meillä varaa? Ja jos laitamme kaikki rahamme huvilaan, niin se tarkoittaa myös sitä, että tulevaisuudessa laitamme siihen kaiken aikamme. Kesäloman, viikonloput ympäri vuoden. Onko tämä sitä mitä haluamme? On.
Minulle huvila edustaa paljon enemmän kuin mökkiä metsän keskellä. Nuo maat ovat olleet suvullamme 1800-luvulta saakka. Mamma ja pappa rakennuttivat oman kesähuvilan järven rannalle äitini ollessa nuori, ja heidän perheensä on viettänyt siellä kesät siitä saakka. Kuten minäkin.
Kun kymmenisen vuotta sitten isovanhempani alkoivat olla niin huonossa kunnossa, etteivät enää päässeet kesäksi huvilalle, paikka autioitui. Tyhjillään lojuva rakennus oli täynnä lämpimiä muistoja mammasta, joka makaa alasti terassilla kuin kaunis valas, papasta joka puuhailee jatkuvasti tee-se-itse-viritystensä parissa. Minne ikinä katsoinkin, näin suloisen, mutta surullisen haamun lapsuudestani. Nyt mammaa ja pappaa ei enää ole.
Aloin vältellä huvilalla käymistä, se tuntui liian kipeältä. Kunnes sitten puolisoni “löysi” paikan, ihastui siihen valtavasti ja suostutteli minut viettämään siellä kesäpäiviä. Pikkuhiljaa aloimme luoda sinne omia muistojamme: esikoisemme kylpemässä terassilla 1990-luvulta peräisin olevassa muoviammeessa, kuopuksemme karkaamassa metsään napostelemaan mustikoita pienillä pullasormillaan. Tajusin, että juuri tätä minä haluan. Että lapseni saavat luoda paikkaan yhtä rakkaan suhteen kuin mitä se on merkinnyt minulle.
Aloitimme uhkarohkean projektin, purkukuntoinen huvila uuteen uskoon. Nyt remonttia on takana kaksi vuotta ja kunnostuksen hinta lähentelee kolmattasataa tuhatta. Mutta emme kadu. Pankista saa lainaa ja Suomen kesät ovat olleet aurinkoisia.
Oman näköinen elämä tarkoittaa merkityksellistä elämää. Tuntuu tärkeältä olla osa sukupolvien ketjua. Ottaa jotain edellisiltä ja antaa seuraaville paremmassa kunnossa kuin mitä se on ollut saadessa.
Kaupunkiasuntomme Helsingissä vaihtunee jossain vaiheessa suurempaan, huhtikuussa saimme kolmannen lapsen. Huvila sen sijaan edustaa pysyvyyttä meidän ja lasten elämässä. Siksi sisustan sitä suuremmalla pieteetillä kuin kaupunkikotia. Kaikki mitä täällä remontoidaan ja sisustetaan, tehdään 50 vuoden perspektiivillä. On minun onneni, että mammallani oli pettämätön tyylitaju. Melkein kaikki kalusteet täällä ovat 1970-luvun peruja, osa vain kunnostettuja. Johtotähti peruskorjauksessa on ollut, että kaikki näyttää mahdollisimman samalta. Kellastunutta mäntyä ei maalata valkoiseksi, jykevää avotakkaa ei pureta. Haluan kuitenkin myös jättää oman jälkeni paikkaan, sisustaa sitä itse ja luoda meidän muistojamme, tehdä asioita eri lailla kuin isovanhemmat.
Yksi asia minkä teemme varmasti eri lailla kuin mamma ja pappa aikoinaan on se, että me emme sulkeudu. On ihanaa, että äitini, enoni ja sisareni viettävät myös kesänsä sukumme tilalla. Tämän lisäksi kutsumme jatkuvasti ystäviä kylään, yksinäistä tai autiota päivää täällä ei enää nähdä.
